Jet lag

Lennot meni hyvin. Helsingin päässä oltiin ajoissa portilla ja kaikki sujui  niinku pitikin. Helsingistä Lontooseen lennettin noin kolme tuntia ja Heathrow vaihto aikaa oli myös kolmisen tuntia. Heti Helsinki-Lontoo koneesta pois tultua meitä odotti passintarkastus ja "kuulustelu". Kyseinen nainen kyseli melkein mitä hänelle mieleen tuli: mitä teet USA:ssa? Kauan viivyt maassa? Oletko itse pakannut laukkusi? Koska olet pakannut laukkusi? Mistä tunnet perheen johon menet? Kauan olet tuntenut heidät? Missä asut Suomessa? Käytkö koulua? Missä ja mitä koulua käyt? Se oli hullua! Naisen ilme ei värähtänytkään vaikka sai joitain vastauksia kaivaa musta hieman enemmän. Piina loppua ja ilmoitimme virkailijalle ensimmäisen osoitteemme Jenkeissä.

 Jatkolentomme Heathrow-Chigago porttia ei ollut vielä tiedossa, joten lähdimme etsimään jotain hyvää ja kohtuu hintaista ruokapaikkaa. Terminaalissamme oli vain "kioskeja" ja pieniä kahviloita, joista sai pientä purtavaa kuten salaatteja ja erilaisia leipiä. Sitten oli myös kalliita hienoja ravintoloita.. Päädyimme lämpimään tom-cheese toastiin, syystä että Suomessa toastit ovat aika ruokaisia ja täyttäviä. Toisin kävi. Saimme käteen kaksi littanaa yhteensä sentin paksuista paahtoleipää joiden sisällä oli juuri se mitä pitikin: kaksi tomaatin palaa ja yksi siivu juustoa, tosin vähän pienemmässä muodossa kuin mitä odotimme tulevan olevan. Eihän siittä määrästä tullut kuin vihaiseksi ja lähdimme toiselle ruuoan etsintä kierrokselle.

Atlannin ylityslento alkoi hyvin ja meille tarjoiltiin luonastakin ja muita pieniä snacseja. Jokaisella oli omat pienet tietokoneet, joista näki joitakin leffoja ja ohjelmia sekä pystyi pelaamaan tetristä. Äärettömänä unelmoijana ja asioiota liikaa miettivänä ihmisenä, ehdin yhdeksässä tunnissa käydä asiat läpi maasta taivaisiin sekä murehtia ja stressata tulevat tullihommat ja maahantulo käytännöt päässäni moneen kertaan. En halunnut enään joutua tukalaan tenttaustilanteeseen enkä halunnut selitellä tullivirkailijalle miksi mulla on suklaata ja salmiakkia matkalaukussa, vaikka tullilomakkeessani on Food:in kohdalla rasti NO kohdassa. Ehdin sentään yhdeksässä tunnissa myös nukku puolisen tuntia, katsoa Gleen jakson kahteen kertaan sekä ravata vessassa jatkuvasti muiden ihmisten ehkä ajatellessa kärsiväni ripulista. Ei, ei mulla ollut ripulia. Siinä kului kivasti aikaa...:D

Lento tuntui ikuisuudelta! Ihan oikeasti tuntui kun olisin pilvilinnassa (ei kauniissa ja pehmeässä vaan pimeässä ja epämukavassa) ja kone pysyisi vain koko ajan paikallaan. Ihmiset vain nukkuivat ja kaikki näyttivät yhtä kyllästyneiltä. Oloaniei tehnyt yhtään mukavaksi sekään, että takanani istuin ehkä kuusi vuotias tyttö ilman vanhemia. Kyllä hän matkusti yksin 9 tunnin lennon! Kävi sääliksi.. Eikä siinä mitään jos hän olisi istunut paikallaan hiljaa, mutta koko matkan ajan hän roikku ja heilittu tuoliani ja lauloi I kiss the girl biisiä. Hän lauloi sitä omalla tapaa: "I kiss the girl, I just trying" ja toisti vain kysestä kohtaa. Luulen, että olen kuullut kohdan ainakin sadasti.

Amerikkaan tullessamme pelkäsin kuollakseni maahan tuloa! Olenko täyttäny tullikaavakkeen oikein? Joudonko tentattavaksi. Onnekseni kukaan ei kysyny kysymystäkään minulta ja jätimme tullikaavakketkin vain jollekin miehelle ketä niitä keräili ja heitimme matkalaukkumme toiselta hihnalta toiselle ilman mitään läpivalaisuja tai muita. Ketään ei kiinnostanut miten toimimme. Piti oiken kysyä, että tähänkö me nämä laukut oikeasti jätämme.

Viimeinen lento Chogago-St. Louis oli vain 45 minuutin lento. Emme ehtineet kuin nousta ja sitten meiltä vietiin jo limutkin kädestä laskeutumisen vuoksi. Sinne meni puoli pulloa spriteä..


St. Louisissa meitä oli vastassa host-perheemme. Mukava vanha pari, jolla oli mukanaan lapsenlapsi ja hänen kaverinsa sekä tyttö Italista, joka tulee asumaan kanssani kyseisessä perheessä seuraavan viikon. Matkalaukkummekin olivat löytäneet tiensä St. Louisiin.

Olin väsynyt. 26 tunnin matkustamisen jälkeen ja tunnin nukkumisen (jos sitä voi nukkumiseksi kutsua) Olin aiva poikki: Stressaantunut, väsynyt, kylmissäni, pääkipuinen, ruoka ei maistunut, vatsa oli kipeä. Tässä tilassa oli vaikeaa olla sosiaalinen, iloinen ja positiivinen. En nähnyt missään mitään positiivistä! Se on erittäin outoa minulle. Ja vielä piti puhua Englantiakin.. No, kaikki ei mennyt putkeen sillä kaupassa italialais tytölle cluton-free tuotteta valitsiessa, tajusin että olin keskustelussa ilmoittanut myös olevani cluton-free vaikka tarkoitin lactose-free. Luultavasti heille jäi myös kuva siittä, kuinka Suomessa sataa jäätä taivaasta... Laitetaan jet lagin piikkiin...

En ymmärrä miten ihmiset, jotka vielä minun lentojeni jälkeen suuntaavat San Fransicoon tai muualle kauemmksi pysyvät tolkuissaan! Voin sanoa, että koskaan ennen ei ole ollu nii kova ikävä äitiä! Olin aivan loppu ja pahimpana hetkenä jo mietin, että otan seuraavan lennon takaisin Suomeen. :D Onneksi en ottanut, sillä aamulla olo oli huomattavasti parempi pika soiton jälkeen koti Suomeen ja ensimmäinen päiväni Jenkkilässä aivan mieletön! En malta odottaa huomista! Täällä kello puoli yksitoista ja tämä aikaeron rasittama tyttö edelleen väsynyt joten painun pehkuihi. (ei muuten iha tyypillinen suomalainen pehku, tyynyt kolme kertaa isompia ja sänky kolmekertaa korkeampi kuin Suomessa) Good night!